Tähän alkuun tiivispaketti, miten tähän tilanteeseen on jouduttu:
Menin mieheni kanssa naimisiin kesäkuussa 2013. Olimme jo heti seurustelu suhteen alusta alkaen puhuneet, miten kovasti molemmat meistä haluaisi sitten aikanaan omia lapsia. Olemme molemmat kasvaneet isoissa perheissä ja molempien sisaruksista ovat saaneet jälkeläisiä.
Lapselle annettiin lupa tulla heti häiden jälkeen.
Alussa kaikki oli jännää ja haalin kirpparilta niin vauvanvaatteita kuin hyvän näköisiä äitiysvaatteitakin. Kuukaudet kuluivat, kunnes vihdoin tammikuussa 2013 tein ensimmäisen positiivisen raskaustestin.
Tuo ilo päättyi nopeasti elämäni yhteen rankimpaan kokemukseen. Reilu kaksi viikkoa positiivisesta raskaustestistä raskaus todettiin kohdunulkoiseksi. Jouduin sairaalahoitoon kahteen otteeseen, sain Metotreksaatti piikin ja kohdallani meinattiin joutua tekemään hätäleikkaus. Kaikki tapahtui kuin unessa.
Toipuminen kohdunulkoisesta raskaudesta otti koville, enkä ole vieläkään sitä kunnolla hyväksynyt.
Kuukaudet taas kuluivat ja molemmissa alkoi herätä huoli siitä, miksi raskaus ei ala.
Kesällä 2013 sain heinäkuussa ja elokuussa varhaiset keskenmenot. Muutama päivä sitä onnea kesti, kunnes sai todeta, miten elämä voi olla niin julmaa.
Hakeuduimme yksityiselle puolelle tutkimuksiin syksyllä 2013, eikä kummastakaan löytynyt mitään vikaa. Ainoastaan kohdallani kilpirauhasarvo oli vähän yläkantissa ja siihen aloitettiin lääkitys.
Saimme diagnoosin: Selittämätön lapsettomuus
Loppuvuonna aloitettiin inseminaatiohoidot, negatiivisin tuloksin. Tämän vuoden tammikuussa 2014 siirryimme julkiselle puolelle hoitoihin. Lääkärin mukaan emme hyödy enää inseminaatiohoidoista, vaan kohdallamme olisi seuraava askel siirtyä IVF hoitoihin. Halusimme mieheni kanssa vielä kuitenkin kokeilla ovulaatioinduktiota pistoshoidolla. Siihen lääkäri suostui.
Tällä hetkellä mieheni on piikittänyt minuun kaksi piikkiä Menopuria. Vielä olisi monta piikki päivää jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti