Tänä päivänä sydämeni on kylmä ja rikki. Miksi minusta on tullut katkera ihminen? En voi ymmärtää, miksi minä olen taas kohdannut kaiken tämän kivun, tuskan ja epätoivon. Eikö elämässäni ole jo ollut tarpeeksi vastoinkäymisiä?
Tämä suru on niin tukahduttavaa. Se
salpaa hengityksen, se repii sydäntä. Katson katkerana muita äitejä ja isiä.
Miksi he ovat saaneet sellaisen onnen, mutta me emme? Mitä niin pahaa olen
tehnyt, että saan tällaisen tuskan päälleni.
Huomaan aviomieheni haikailevat katseen
vauvoihin kassajonossa. Tunnen piston sydämessä ja jäätävä kipu syöksyy
päälleni. Minä aiheutan miehelleni, kaikkein rakkaimmalle ihmiselleni, hirveän
tuskan.
Epätoivo. Mikään tai kukaan ei pysty
kertomaan, kuinka kauan tätä jatkuu. Mitä jos mikään ei tuo meille sitä kauan,
kauan kaipaamaamme lastamme. Jääkö lapsemme
ikuisesti tuonne tähdeksi taivaalle? Siellähän niitä on, lapsiamme tähtinä
taivaalla. Kolme kertaa olen saanut kokea sen tunteen, että minusta tulee äiti.
Meistä tulee perhe. Mutta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti