Rakkaan läheisen muistolle

Ota hänet vastaan.
tuuli hiljaa puhaltaa.
Ota hänet vastaan.
Virta kantaa kulkijaa.
Ota hänet vastaan
rantaan suuren rauhan maan.
Ota hänet vastaan
kotisatamaan.
-Anna-Mari Kaskinen: Minä en sinua unohda-


Kiitos että sain tutustua sinuun,
kiitos kaikesta mitä annoit.
Lepää rauhassa, enkelien huomassa.

Kierto taas puolessa välissä, josko nyt?

Takana seitsemän piikkiä Menopuria. Tänä aamuna käytiin taas mieheni kanssa sairaalassa lääkärin luona. Ultrassa näkyi yli 9mm kolmikerroksinen limakalvo ja oikealla puolella yli 20mm kokoinen folli. Kaikki niin hyvin, kuin olla voi, lääkärin sanojen mukaan. Tänään tosiaan (vasta) kp 9 ja ohjeeksi saatiin iltapäivällä pistää kaksi ampullia Pregnyliä vatsanahkaan. Sitten jatko hoidetaankin kotimakkarissa.

Olo tällähetkellä ihan toiveikas. Josko meille riittäisikin nämä piikkihoidot avuksi? Puhuttiin lääkärin kanssa alustavasti jatkosta, saadaan jatkaa näitä Menopur hoitoja siihen saakka, ennenkuin päästään keväällä IVF- suunnittelukäynnille yliopistosairaalaan.

Sydämeen, sydämeen sattuu...

Tänä päivänä sydämeni on kylmä ja rikki. Miksi minusta on tullut katkera ihminen? En voi ymmärtää, miksi minä olen taas kohdannut kaiken tämän kivun, tuskan ja epätoivon. Eikö elämässäni ole jo ollut tarpeeksi vastoinkäymisiä?

Tämä suru on niin tukahduttavaa. Se salpaa hengityksen, se repii sydäntä. Katson katkerana muita äitejä ja isiä. Miksi he ovat saaneet sellaisen onnen, mutta me emme? Mitä niin pahaa olen tehnyt, että saan tällaisen tuskan päälleni.

Huomaan aviomieheni haikailevat katseen vauvoihin kassajonossa. Tunnen piston sydämessä ja jäätävä kipu syöksyy päälleni. Minä aiheutan miehelleni, kaikkein rakkaimmalle ihmiselleni, hirveän tuskan. 

Epätoivo. Mikään tai kukaan ei pysty kertomaan, kuinka kauan tätä jatkuu. Mitä jos mikään ei tuo meille sitä kauan, kauan kaipaamaamme lastamme.  Jääkö lapsemme ikuisesti tuonne tähdeksi taivaalle? Siellähän niitä on, lapsiamme tähtinä taivaalla. Kolme kertaa olen saanut kokea sen tunteen, että minusta tulee äiti. Meistä tulee perhe.  Mutta sitten.

Miten tähän on jouduttu

Tähän alkuun tiivispaketti, miten tähän tilanteeseen on jouduttu:

Menin mieheni kanssa naimisiin kesäkuussa 2013. Olimme jo heti seurustelu suhteen alusta alkaen puhuneet, miten kovasti molemmat meistä haluaisi sitten aikanaan omia lapsia. Olemme molemmat kasvaneet isoissa perheissä ja molempien sisaruksista ovat saaneet jälkeläisiä.

Lapselle annettiin lupa tulla heti häiden jälkeen.
Alussa kaikki oli jännää ja haalin kirpparilta niin vauvanvaatteita kuin hyvän näköisiä äitiysvaatteitakin. Kuukaudet kuluivat, kunnes vihdoin tammikuussa 2013 tein ensimmäisen positiivisen raskaustestin.
Tuo ilo päättyi nopeasti elämäni yhteen rankimpaan kokemukseen. Reilu kaksi viikkoa positiivisesta raskaustestistä raskaus todettiin kohdunulkoiseksi. Jouduin sairaalahoitoon kahteen otteeseen, sain Metotreksaatti piikin ja kohdallani meinattiin joutua tekemään hätäleikkaus. Kaikki tapahtui kuin unessa.

Toipuminen kohdunulkoisesta raskaudesta otti koville, enkä ole vieläkään sitä kunnolla hyväksynyt.
Kuukaudet taas kuluivat ja molemmissa alkoi herätä huoli siitä, miksi raskaus ei ala.
Kesällä 2013 sain heinäkuussa ja elokuussa varhaiset keskenmenot. Muutama päivä sitä onnea kesti, kunnes sai todeta, miten elämä voi olla niin julmaa.

Hakeuduimme yksityiselle puolelle tutkimuksiin syksyllä 2013, eikä kummastakaan löytynyt mitään vikaa. Ainoastaan kohdallani kilpirauhasarvo oli vähän yläkantissa ja siihen aloitettiin lääkitys.
Saimme diagnoosin: Selittämätön lapsettomuus

Loppuvuonna aloitettiin inseminaatiohoidot, negatiivisin tuloksin. Tämän vuoden tammikuussa 2014 siirryimme julkiselle puolelle hoitoihin. Lääkärin mukaan emme hyödy enää inseminaatiohoidoista, vaan kohdallamme olisi seuraava askel siirtyä IVF hoitoihin. Halusimme mieheni kanssa vielä kuitenkin kokeilla ovulaatioinduktiota pistoshoidolla. Siihen lääkäri suostui.

Tällä hetkellä mieheni on piikittänyt minuun kaksi piikkiä Menopuria. Vielä olisi monta piikki päivää jäljellä.

Tämä blogi on itselle paikka purkaa elämäni suurinta taakkaa. Se on sellainen taakka, jota ei pysty sanoin kuvaamaan. Sen nimi on lapsettomuus.